Suuri suru

En normaalisti kerro liian henkilökohtaisia asioita julkisesti, en kailota niitä sosiaalisessa mediassa enkä muutoinkaan huutele asioistani ihan missä tahansa. Pidän yksityisyydestäni ja haluan pitää tietyn etäisyyden ihmisiin. Nyt on elämässäni kuitenkin tullut vastaan niin suuri suru, että minun on pakko purkaa ahdistusta johonkin. En pysty siitä puhumaan normaalisti, koska itku tulee välittömästi. Ehkä pystyn kirjoittamaan?

Minulle rakas täti sairastui keuhkosyöpään. En voi sanoin kuvailla järkytystä, jolla reagoin uutiseen. Niinhän sitä sanotaan, että ei sitä ikinä oikeasti tajua ennenkuin se sattuu omalle kohdalle...tai hyvin lähelle. Kuulin tädin tilasta ensimmäistä kertaa parisen kuukautta sitten. Musta tuntui, että minä ja äiti oltiin ainoat, jotka uskoi siihen että "kyllä tämä tästä vielä". Kyllä me tästä vielä selvitään. Muut sukulaiset tuntui olevan jo menettäneet toivonsa. Parisen viikkoa sitten täti joutui saattohoitoon. Maanantaina sain viestin, että täti on nukkunut pois. Ei selvitty. 

Olen itkenyt viimeisen kolmen viikon aikana enemmän kuin muutamana viime vuonna yhteensä. Tuntuu pahalta. Olen surullinen, olen vihainen, olen haikea - minulla on ikävä. Muuta maailmaa tädin kuolema ei ehkä liikuta, mutta minua liikuttaa. Tuntuu oudolta ja pahalta, että ulkopuoliset ihmiset olettavat, että päivä tai enintään kaksi riittää tällaisen asian "käsittelemiseen". Kyllähän sitten pitää pystyä jo normaalisti tekemään töitä. Jos "oireilet" vielä pitkään, niin kannattaa hankkia ammattiapua. 

Anteeksi, mutta missä vaiheessa tämä yhteiskunta on vieraantunut suremisesta? Eikö enää olekaan soveliasta surra edesmennyttä sukulaista, äitiä, lasta, isoisää? Eletäänkö niin kovassa paineessa ja välinpitämättömyydessä, ettei ole aikaa pysähtyä muistamaan niitä, jotka ovat joskus eläneet ja koskettaneet elämäämme? Minusta oudompaa olisi, jos joku ei surisi tärkeän ihmisen poismenoa.

Minulla on ihana poikaystävä, joka on ollut tukena ja turvana, silittänyt päätä kun olen ulvonut huutoitkua kotona. Kotona sentään saan itkeä. Muiden ihmisten odotukset "oireilun" häviämisestä ovat saaneet minut etsimään myös toisenlaisia tapoja käsitellä asiaa ja purkaa surua. Olen juossut. Yrittänyt purkaa "oireilua" urheiluun, ettei tarvitsisi itkeä. Toisille ihmisille tulee vaivaantunut olo kun joku itkee.

Nyt loppui. Eilen Keskuspuiston pimeillä poluilla juostessani tajusin, ettei urheilu ole keino käsitellä asiaa - se vain auttaa unohtamaan sen, koska joutuu keskittymään suoritukseen. Haluan itkeä! Se tuntuu ainoalta oikealta tavalta surra. Se on ainoa tapa, joka helpottaa oloa. Jos jotain muuta ihmistä vielä vaivaa tämä "oireilu", niin se ei ole minun ongelma. Jokainen saa minun puolestani surra eri tavalla - kaikkihan me olemme erilaisia. Minulle se tapa on pillittää kuin pieni lapsi, enkä häpeä sitä yhtään.

Onko sinun elämääsi koskettanut suuri suru? Miten itse olet siitä selvinnyt?

Kuva newsroompanama.com

Rakkaan Kiki-tädin muistolle...Ikävä jää <3